Keväällä pohdin, miten olenkaan aika väsynyt.
Keväällä pohdin ja oivalsin myös, miten tavastani vuorovaikuttaa muiden ihmisten kanssa, oli tullut minulle taakka. Oivalsin samalla, miten tavastani olla sosiaalisessa mediassa, oli tullut minulle taakka. Oivalsin, että erityisesti LinkedInistä oli tullut minulle hiljalleen enemmän taakka kuin ilon ja positiivisuuden tila. Ja minkään sosiaalisen median, eikä erityisesti LinkedInin pitäisi olla taakka.
Olin pohtinut tätä taakan tuntua jo pidempään, mutta yksi kohtaaminen vakuutti minut siitä, että tuo tunteeni oli aito ja oikea. Tuo kohtaaminen tapahtui jo hyvän aikaa sitten, mutta siinä tavallaan kulminoitui tuo taakaksi muuttumisen logiikka. Sillä jos minä kohtaan asiakkaan tiloissa, asiakkaan työntekijän ja hän pysäyttää minut käytävällä ja sanoo...:
-"Sun negatiivisuus ja johtajien kritiikki on helppo ottaa henkilökohtaisesti."-
Tuo oli hämmentävä kohtaaminen. Mutta olen vastaavaan törmännyt aikaisemminkin: kaikki eivät vaan ole pitäneet mun jutuista ja jotkut ovat aidosti ottaneet ne jopa henkilökohtaisesti tai kokevat joko oman itsensä tai edustamansa organisaation tulevan dissatuksi. Ja tämä siitä huolimatta, että puhun aina yleisellä tasolla, en ikinä solvaa, hauku tai alennu henkilöön menevään retoriikkaan, enkä ikinä ole kertonut yhtäkään tarinaa siten, että siitä tunnistaa ajan, paikan tai organisaation, ja uskon aina siihen, että on haaste mikä tahansa, sen saa ratkaistua.
Ja pohdin myös sitä, että minä en ole negatiivinen ihminen. En sitten millään tavalla: mä uskon aina, et asiat hoituvat. Mun yksi perusfraaseista on: "Kyl tää täst."
Mutta jokin mun viestissä oli alkanut menemään pieleen. En minä voinut tuota poisselittää ja ignoorata. Minä en halua kenellekään herättää tunnetta, joka aiheuttaa defenssin. Minä en halua, että minun juttuni loukkaavat tai tuntuvat henkilökohtaisilta irvailuilta. En todellakaan. Mutta tässä ’loukkaantumisen’ logiikassa on silti olemassa yksi hopeareunus. Sillä kirjoittaessani yleisellä tasolla, niin tarinan sanoman henkilökohtaisesti ottaminen paljastaa juuri itse sanoman yleisluontoisuuden: ne samat yleisen tason ongelmat ja haasteet koskevat niin useaa organisaatiota ja niin usean organisaation ihmisiä, että sanoma tuntuu helposti juuri omasta organisaatiosta ja juuri omasta tekemisestä innoituksensa tai taustansa saaneesta kritiikiltä. Ja minä annoin mahdollisuuden tuntea sanomani olevan henkilökohtaista irvailua ja oivalsin, että tähän minun pitää kiinnittää huomiota, sillä viestin kertojallakin on vastuunsa.
Päätin, että minun pitää uusiutua. Päätin, että minun täytyy ottaa tosissani se viesti, jonka saan niin suoraan kuin epäsuorasti eleistä, ilmeistä, katseista.
Hieman samasta syystä lopetin jo vuosia sitten poliittisen blogini kirjoittamisen, sekä Facebook- sivuni ylläpidon: ne kummatkin menivät liian syvälle ihmisten ihon alle ja pahimmillaan sain kuolleita rottia postiluukusta ja kaupungilla minua tönittiin ja uhkailtiin turpaan vetämisellä, vaikka minulla oli mukana tuolloin 3- vuotias poikani. Ja minun blogini ja some-olemukseni oli tuolloin ihan aidosti provosoiva ja tarkoituksella reaktioita hakeva. En siis ihmettele, että rottia tipahti postiluukusta (joskaan onhan tuo rottien lähettely nyt yliampuvaa, mutta samalla helposti ymmärrettävää).
Jotta sain itseni uudistumisen pohdinnoissa liikkeelle, päätin olla aktiivisesti somepaastolla ja poistin koko vanhan LinkedIn- profiilini. Tein tämän silti, vaikka verkoston koko oli yli 15.000 ja postaukseni tavoittivat vuodessa 10 miljoonan views- lukemat. Tein samalla itselleni myös erään lupauksen: päätin pohtia tuota omaa aktiivisuuttani täällä somessa ja erityisesti LinkedInissä niin kauan, että vaakani kotona näyttää lukemaa '100kg'. Ja kun tuo '100kg' toteutuu, niin sinä hetkenä olen pohdintani tehnyt ja puhdistautunut vanhasta kuonasta.
Tausta tuohon vaa'an lukeman tavoitteeseen oli se, että toukokuussa olin sujuvasti matkalla kohti uupumista: nukuin vain 4 tuntia yössä, en liikkunut, söin liikaa, tein 70 tunnin työviikkoja, kiukuttelin ja mökötin, en jaksanut nähdä ystäviä, kahden kuukauden migreeni ja ADHD- lääke nosti yhtäkkiä verenpaineen lukemiin 165/105 ja vaaka näytti lukemaa 118kg ja metrimitta näytti vyötärön kooksi 115cm.
Onneksi tajusin, että pitää stopata. Ja onneksi työterveydenhuolto otti minusta lempeän, mutta lujan otteen ja siellä oivallettiin heti, että minulla on ongelma, jonka korjaamisessa pitää huomioida minut kokonaisena olentona.
Toukokuussa pysähdyin. Ja aloitin muuttamaan asioita.
Aloitin nukkumisella.
Sitten opettelin kävelemään.
Seuraavaksi opettelin hengittämään.
Opettelin myös pitämään selkäni suorassa ja lopetin varpaideni tuijottamisen kävellessäni ja pitämään katseeni kohti avautuvaa maisemaa.
Aloitin migreeniestolääkkeen käytön.
Vaihdoin ADHD- lääkkeen.
Aloitin uuden rutiinin lähtemällä joka aamu ulos ja kävelemään uudelleen oppimallani askeleella.
Ja huono syöminen loppui kuin itsekseen.
Ja tällä viikolla, lokakuussa 2024, vaaka alkoi näyttämään lukemaa 96kg. Ja vyötärön mitaksi paljastui 91cm, verenpaine on 125/70. Ja nykyään nukun kuin pieni vauva, enkä enää kuorsaa kuin sika. Paino on pudonnut 22kg ja vatsa pienentynyt 24cm ja mikä parasta, olotilani on parantunut noin miljoonasti. Ja se suurin haaste, tiedän sen, on saavuttaa pysyvyys. Mutta olen luottavainen, olen tainnut oppia sen, että itsestään kannattaa pitää huolta. Tuo itsestään huolen pitäminen on myös muista välittämistä ja erityisesti se on välittämistä omasta perheestään: että edes yrittää pysyä sellaisessa kunnossa, että jaksaa olla isä, aviomies ja leikkiä legoilla hengästymättä ja kertoa edelleen joka aamu, joka hetki, vaimolleni laadukkaita vitsejäni, jotka eivät ikinä petä ja jotka pitävät hänet onnellisena ja ylläpitävät hänen onnekkuuden tunnettaan! Vaimoni on kyllä onnekas, eikö vain...?
Moni on kysynyt minulta myös, että 'mitä dieettiä noudatit?' ja 'miten sä ton laihtumisen teit?'.
Vastaus on oikeastaan hyvin, hyvin yksinkertainen: lähdin liikkeelle perusasioista. En minä nimittäin tehnyt mitään salaperäistä tai ihmeellistä, eikä käytössäni ollut mitään kaiken pahan poistavaa hopealuotia. Minä vain hiljalleen aloin uskomaan vaakaa ja peilin kertomaa, aloin syömään järkevästi, aloin nukkumaan tarpeeksi, lopetin sohvalla istumisen ja aloin liikkumaan sekä lopetin
stressaamisen asioista, joihin en itse voi mitenkään vaikuttaa.
Ja kun sanon, että opettelin kävelemään, niin tarkoitan sitä: olin oppinut sellaisen tavan kävellä ja askeltaa, että selkä kipeytyy, niska jumittaa ja varpaat hiertävät. Tein kävelyyn liittyen testejä ja kokeiluja: kokeilin eri kenkien, sukkien ja maastojen kombinaatiota, jotta oppisin askeleeni luonteen, sen virheet ja sen, miten sitä pitää muuttaa. Ja opinhan minä! Kuvassa lähtötilanne - anteeksi brutaali kuva - mutta opin myös ja ehkä erityisesti juuri hiertymien kautta, miten askeleeni virhe aiheuttaa painon keskittymisen väärin ja samalla sain ymmärryksen siitä, minkälainen lesti on toimiva ja myös siitä, mitkä materiaalit sukissa ovat parhaat. Testiä, kokeilua ja kokeillen oppimista! Prosessini oli hyvinkin 'agile' ja tuntemattomaan haasteeseen tehollista ratkaisua etsivä!
Yksinkertaisia asioita, mutta lopputuloksen kannalta niiden kombinaatio oli ratkaisevaa, eikä mikään asia, saati tekijä yksinään. Oli helppo havaita ja ymmärtää, että olin unohtanut toisiinsa vaikuttavat perusasiat ja että sen vuoksi minuun kertyi läskiä, olin jatkuvasti väsynyt, olin kroonisesti kärttyinen keski-ikäinen äijä ja jalkoja hiertävästä kävelystä hengästyvä potentiaalinen sydän- ja verisuonisairas nuori vanhus. Minusta oli tullut hidas ja loppujen lopuksi haluton kaikessa tekemisessäni. Elin aika ankeita aikoja, voisi sanoa.
Ja tämä sama hidastuminen ja taantuma tapahtuu myös organisaatiossasi (sori aasinsilta, mutta analogia toimii): jos unohdat perusasiat ja niiden toisiinsa vaikuttavan kudelman, organisaatiostasi tulee myös lihava, väsynyt, kärttyinen ja hidas ja lopputulos on se, että et enää suostu nousemaan edes vaa'alle näkemään päivän lukemaa ja muita syyttäen vain katselet selkiä, jotka katoavat horisonttiin. Ja tuona hetkenä pelisi on menetetty.
Ja päätin keväällä kunnioittaa itseäni ja haluani oppia ja kehittyä. Olin pysähtynyt niin monella eri tasolla ja pahiten siinä, että olin kuin hiljaa hyväksynyt omassa ympäristössäni vuosien ajan jatkuvan ihmisten osaamisen dissaamisen, kollektiiviset itsepetokset, eriarvoisen kohtelun, huonon johtamisen, itse määriteltyjen mittareiden kiistämiset ja jatkuvat maalitolppien siirtelyt, joilla muutosta vastustetaan ja jossa pyrkimyksenä on ollut vain vaalia status quota. Oivalsin myös, että ei tarvittavaa muutosta kuulu joutua myymään ja vakuuttamaan joka päivä, uudelleen ja uudelleen heille, jotka sen muutoksen omistavat. Heille, jotka omistavat mittarit, mutta kieltäytyvät uskomasta niitä ja pitävät niiden kertomaa henkilökohtaisena loukkauksena. Jos keisari ei myönnä, että hänellä ei ole vaatteita päällä, niin ongelma on keisarilla, ei todellisuudessa. Jos keisarit eivät itse hyväksy vaatteettomuutensa vilua, niin hypotermia alkaa luomaan illuusiota lämmöstä. Ja jos keisarit eivät ole enää edes janoisia, ei sitä janoa voi heille pakottaa. He ovat itse vastuussa siitä, että eivät suostu pukeutumaan ja edes saapumaan joelle veden äärelle ja maistamaan raikasta vettä. Keisarillinen eskapisti ei hörppyä ota, vaan mieluummin kuihtuu ja nääntyy hypotermiansa valheellisessa lämmössä hengiltä.
Parasta tuossa vaa'alla seistessäni oli huomio, että olen oppinut viimeisten vuosien aikana, tällä vuosikymmenellä enemmän kuin opin koko 2010- luvulla yhteensä. Ja kiitos tästä kuuluu asiakkailleni ja ihmisille, joiden kanssa olen keskustellut, järmännyt, jurnuttanut, kokeillut, yhdessä kasvanut ja joiden kanssa olen opetellut vuorovaikutusta ja ihan aitoa avoimuutta. Olen onnistunut, olen epäonnistunut, olen mokannut ja olen yrittänyt antaa kaikkeni. Ja jokaisen yrityksen, jokaisen kohtaamisen ja jokaisen teon taustalta olen löytänyt jotain uutta, josta ammentaa ja josta oppia ja jonka ansiosta kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena. Ja te, jotka olette kanssani eläneet näiden vuosien aikana, te tiedätte, keitä olette ja olen teille syvästi kiitollinen.
Tarinan oppi voisi olla: pidä huolta perusasioiden kokonaisuudesta, sekä itsestäsi (se on myös huolen pitämistä muista ihmisistä). Tämä kombinaatio kantaa yllättävän pitkälle.
Unohda ihmedieetit, unohda hopealuodit, unohda metodidogmaattisuus, unohda työkaludroppailut ja sertifikaattielvistely: ne eivät yksinään toimi. Eivät ole ikinä toimineet, eivätkä toimi tulevaisuudessakaan, sillä maailma ei ole edelleenkään yksinkertaistumassa: kyse on aina kokonaisuuksista ja systeemeistä, joissa lopputulos on enemmän kuin osiensa summa ja jos kaiken betonoi pysyväksi, ilman mahdollisuutta muuttua, mukautua ja tunnistaa maailmaa ja toiminnan kontekstia, silloin ajatus luutuu ja silloin jokainen päivä on päivä murmelina. Aivan, kuten arjessakin: sekin on perusasioiden kudelma, josta syntyy se, mitä kutsutaan kliseisesti elämäksi.
Poistuin vaa'alta.
En siksi, että en halunnut hyväksyä sen lukemaa. Halusin pysähtyä hetkeksi. Halusin tallentaa juuri tämän hetken muistoksi. Katselin hetken todellisuutta ja kuuntelin arkea.
Pojat katsoivat televisiosta Top Gearia ja pohtivat, miten Stig pärjää. Minä liityin seuraan ja taisin hieman hymyillä. Stig pärjäsi oikein hyvin, nuorempi poika kömpi kainalooni. Nämä hetket eivät dogmeja kaipaa. Nämä hetket ovat betonoitujen ajatusbunkkereiden tuolla puolen. Aivojen ei kuulu jumiutua, niiden pitää rasahdella. Joka päivä.
Kuuntele arkea, katsele todellisuutta, anna aivojesi rasahdella. Ja päiväsi aikasilmukkaan jumiutuneena murmelina ovat ohitse.
Comments