ME KELPAAMME

Kävelin aamulla nuorimman poikani kanssa käsi kädessä kohti koulua.

Tai siis saatoin hänet suojatielle asti, kun lähdimme samaan aikaan kohti omia arjen askareitamme (eikä tietenkään ole mahdollista saattaa kouluun asti, sillä…no…eihän isoja poikia nyt saateta kouluun, se ’ois niin noloa’).

Ja minulta alkoi spontaanisti tulemaan kyyneleitä silmistä.

Poikani kysyi:

-"Miksi sä isi itket?"

Vastasin suoraan:

-"Tiiätkö, että isi on niin kauhean onnellinen siitä, että saa tällaisena viileänä aamuna kävellä just sun kanssa käsi kädessä täällä ulkona."-

Poikani oli hetken hiljaa. Hän katsoi minua ja hymyili. Sitten hän sanoi, samalla hetkellä pienellä kädellään, joka oli lämmin ja täynnä luottamusta, hieman lujempaa rutistaen:

-"Isi on kyllä kiva."-

Minä vastasin:

-"Niin sinäkin."-

Ja matka jatkui, poikani puhui koulusta ja siellä olevista kavereista, oravista, mummosta, joka asuu Kuusamossa ja joka on kuulemma ’vanha höppänä’. Ja annoin kyyneleiden valua.

Minä en kertonut pojalleni tuossa aamun hetkessä, että minun sydämeni täyttyi onnen, kaipauksen ja surun ja alakuloisuuden tunteista, kaikista näistä, samaan aikaan. Tällaisina hetkinä minut valtaa niin kovin helposti koko elämäni mittainen kaipaus siitä, että olisipa itselläni ollut isä, jonka kanssa olisi voinut kulkea käsi kädessä ja jutella vaikka noista oravista, koulusta, kavereista ja mummosta, joka on ’hieman höppänä’. Nuo ovat hetkiä, joita niin usein pienenä poikana kaipasin ja nuo ovat hetkiä, joita ei omaan tarinaani kirjoitettu. Meidän perheessämme ei ollut tapana kävellä käsi kädessä ja jutella. Meillä ei isin kanssa puhuttu, ei halattu, ei otettu syliin, ei kohdattu, ei oltu läsnä.

Miten monta kertaa minä pienenä poikana istuinkaan yksin omiksi ystävikseni ja kaltaisikseni kutsumillani jylhillä kallioilla Perttelin metsissä!

Siellä harmaan graniitin viileydessä lukemattomina kertoina mietin, miten kivaa olisikaan, jos joku joskus ottaisi kädestä kiinni. Ja miten sitä suurempaa kättä toivoikaan saapuvaksi niinä outouden ja vierauden reunalla olemisen hetkinä, kun alati pienen pojan eteen kiitävä tuntematon ja uusi pelotti ja samalla kertoisi, miten pienen pojan pelko on ihan luonnollista ja miten se ei ole noloa, eikä sitä tarvitse hävetä. Että on ihan normaalia välillä pelätä uutta, vierasta, kasvamista, tunteita, tyttöjä, pimeää, ukkosta, kauhuelokuvan ufoa, uutisten virtaa sodista ja ydinpommeista ja että kaikkia niitä asioita, joita pienen pojan mieleen maailma vyöryttää, ei tarvitse ymmärtää ja oivaltaa täysin ja täydellisesti, sillä eivät aikuisetkaan niitä kaikkia ymmärrä ja että niiden edessä ei silti tarvitse nujertua, kaatua, eikä piiloutua.

Ja miten usein toivoinkaan, että joku tulisi ja kertoisi, miten jokaisena huolen hetkenä, aina ja ikuisesti, saa antaa käden, tulla viereen, tulla lähelle, puhua, kertoa, paljastaa itsensä ja tuntea olevansa suojassa.

Ja miten niin monta kertaa toivoinkaan salaa, että joku kuulisi tuon kaipuun, tulisi luokseni, ottaisi kädestä kiinni ja sanoisi, että ’olet aika kiva poika’. Vain muutamia pieniä sanoja, ei enempää, ei liikaa, ei kohtuuttomasti, vain muutamia pieniä sanoja ja sen yhden käden, joka ottaisi kiinni.

Ja juuri tänään mietin, miten sekunnit olivatkaan noina kaipuun hetkinä niin kovin hitaita ja tahmeita, jumittuneita, kivettyneitä, mieleen oudosti takertuvia ja venyviä kuin musta purukumi, hahmottomia, otteettomia, vailla mahdollisuuksia saada kiinni ja tarttua, liian isoja, mahdottomia paeta ja täyteen sullottuna sitä toivetta, että joku tulisi luokse ja sanoisi ääneen, että kelpaan.

Edes kerran.

Edes joskus.

Mutta kukaan ei tullut.

Eikä kukaan kuullut tuota pienen pojan kaipuuta. Tuo kaipuu oli välillä niin vahva ja musertava, että välillä sitä toivoi kutistuvansa pieneksi pisteeksi, atomiksi ja sen osiksi, tuulen vietäväksi ja katoavansa johonkin, jossa ei tarvitsisi tuntea olevansa niin loputtoman yksin. Ja seurakseni ja kanssakulkijakseni on jäänyt tuolta korkeilta kallioilta tämä rintakehää painava, syksyisin aina voimistuva, jatkuvan kaipuun melankolia.

Mutta isoin ja valtavin tunne tänään aamulla tuli siitä ymmärryksestä, että juuri nämä aamuiset hetket ovat pienille pojille niitä hetkiä, jotka kantavat heitä ja jotka elävät heissä aina. Muistan, miten kesällä ajellessamme autolla Utsjoelta etelään, minulle tuli sama valtava tunne, joka täytti kaiken sisälläni: se johtui oivalluksesta, miten tuona hetkenä, siinä autossa istuessamme, jutellessamme poroista, paarmoista ja dinosauruksista, me loimme muistoja. Juuri niitä muistoja, joita minä itse olen vailla. Minulta puuttuu muistoja ja minulta puuttuvat nuo tarinat, joiden kautta muistaisin itseni ja joiden kautta minulla olisi hahmo. Ja ne tarinat puuttuvat siksi, että minulla ei ollut isää, joka olisi kulkenut kanssani käsi kädessä ja sanonut, että kelpaan ja auttanut kirjoittamaan tuota tarinaa. Minussa asuu isäni kokoinen aukko, joka ei katoa kuin hiljalleen elämällä hetkiä uudelleen, kirjoittamalla puhtaaksi tarinani aukot, yhdessä elämällä omien poikieni kanssa. Tarinani oman isäni kanssa jäi kesken, sitä ei enää hänen kanssaan saateta loppuun kirjojen ja kansien väliin, sillä hän kuoli tammikuussa 2020. Emmekä me ehtineet puhua tästä, emme me ehtineet tarinaa viimeistellä, eihän meillä koskaan puhuttu, eikä meillä luotu tarinoita ja enkä edes ollut puhunut yli 20 vuoteen isäni kanssa. Sanat jäivät sanomatta, tuo tarinan aukko jäi sulkematta, meiltä kummaltakin, meidän kummankin tarinasta. Me emme kotona luoneet kokonaisia tarinoita. Me loimme tyhjiä hetkiä ja katkoksia sanojen, tunteiden ja merkitysten väleihin. Me elimme keskellä sanojen, tunteiden ja merkitysten kohinaa, jolloin tarinaa ei syntynyt.

Ja minä ymmärrän ja oivallan erityisesti näinä hetkinä ja näinä melankolian aamuina, miten onkaan huima etuoikeus ja onni olla pienten poikien isä ja olla vanhempi!

Ja samalla oivallan, miten suurta onkaan vastuu antaa näiden aamun hetkien syntyä, olla estämättä niiden luontaista virtaa, olla luomatta railoja sanojen, tunteiden ja merkitysten väleihin ja olla viemättä pois kokonaisen tarinan eheää polkua, sillä missä muussa tässä elämässä ja sen teoissa on oikeasti edes häivähdys noiden hetkien merkityksestä? Eipä juuri missään.

Näissä aamun hetkien kävelyssä yhdessä oman pojan kanssa kohti omaa arkeamme, asuu kuin piilossa se luottamuksen onni ja maaginen, jaettu, sanoja kaipaamaton herkkyyden hetkien oivallus, joista muotoutuu hiljalleen, sana sanalta, kosketus kosketukselta, hymy hymyltä, juuri se kasvava eheä tarina, että kelpaa, että kestää ja että uskaltaa rakentaa merkityksiä ja ymmärrystä sanojen väleihin. Näissä aamun hetkissä syntyy uskallus omaan tarinaansa, joka jatkuu jatkumistaan tavoilla, joita ei vielä tunne, kielillä, joita ei ole vielä kuullut ja jota ei tarvitse pelätä, vaan jonka voi kohdata ja kokien kirjoittaa, alussa tavuviivoin, sitten kokonaisin sanoin ja lausein, koukeroineen päivineen, täytenä. Näiden hetkien läpi kuljettuaan pienten poikien ei tarvitse pelätä omaa elämäänsä, sen hetkiä, sen koloja ja mutkia, sen toiveikkuutta, tunteita, olotiloja, ei mitään, ei edes muita ihmisiä, ei vielä silloinkaan, kun he ovat kasvaneet isoiksi ja kun me isät ja äidit yhdessä olemme olleet jo hyvän aikaa maan povessa multana. Tuo vastuu on suunnaton ja en keksi suurempaa vastuuta. Se vastuu on niin suuri, että se tuntuu välillä valtavalta ottaa vastaan, se vastuu on epäselvä, möhkö, muodoton, sanaton, outo, kaunis, kaunein, etukäteen valmiiksi kirjoittamaton. Se vain on, enkä siitä luovu. Ja minä aion kirjoittaa tämän tarinan, kokonaan, ilman uutta tyhjyyttä sanojen väleissä.

Ja me kaikki tarvitsemme tuota kelpaamisen tunnetta läpi koko elämämme. Me kaipaamme hamaan loppuumme asti, että meillä olisi aina se käsi, johon tarttua. Meissä ihmisissä asuu alati kaipaus toisiin ihmisiin. Ja vielä siinä viimeisen vuoteemme ryppyisillä lakanoillamme, ryppyisiin käsiimme me kaipaamme sitä toista kättä, ja vielä tuona viimeisten henkäystemme hetkinä, me kaipaamme sen sanomista, että olemme ja olimme ihan kivoja tyyppejä ja että kyllä me kelpaamme ja että me kelpasimme. Minä sanoisin, että isänä ja ihmisenä olemisen oleellinen tarkoitus on yksinkertainen ja silti koko ihmisen elämän kokoinen: ylläpitää ja elää todeksi omien lastensa kanssa kokonaista tarinaa, jossa sanojen väliin asettuu kirjoittuen luottamus ja uskallus ja jossa alati muistetaan, miten välillä täytyy pitää toinen toisiamme kädestä kiinni ja miten toiselle on tärkeää sanoa, että 'sinä kelpaat'. Vain siten meidän lapsemme oppivat tuon sanojen ja eleiden magian ja vain siten he uskaltavat tehdä tuon kaiken myös muille, kanssaihmisilleen, omille lapsilleen, kaikille. Ja näin tuo muutamien pienten sanojen ja eleiden viesti kulkisi läpi jokaisen ihmisen tarinan, ilman katkoja, ilman mustaksi nujertuneita toiveita, yli sukupolvien, yli ajan.

Jotenkin jaksan uskoa siihen, että meidän ihmisten tarinoiden on mahdollista tulla kirjoitetuksi hieman paremmaksi, joka päivä, huomenna, jatkuvasti. Kunhan vain muistaisimme pitää toisiamme kädestä kiinni ja kunhan vain muistaisimme sanoa ääneen, että he kelpaavat. Ja erityisesti noina maagisina aamuisina hetkinä, kun pienen pojan hymy luo koko maiseman, on vain tuo yksi ele ja nuo muutamat sanat, joissa yhteenlaskettuna on kaikki.

Me kelpaamme.

Sanokaa se ääneen. Tehkää se jo tänään!

Eläkää nuo sanat hymyssänne, katseessanne, eleissänne, käsienne liikkeissä, ilmeissänne, sormienne päissä, ihollanne, ja juuri siinä seuraavassa viestissä, jonka kirjoitat hänelle, joka jatkuvasti kelpaa ja jota juuri nyt kaipaat.

Me kelpaamme. Kotona. Töissä. Elämässä.

Kaikkialla.

---

PS. Kuvassa kaksoisveljeni ja isosiskoni. Ja taustalla yksi niistä kallioista, joista kirjoitin (Hirstenmäki ja artikkeli):