MINÄ MÄÄRITÄN ITSENI

Olen hetken pohtinut tätä tekstiä. Sen sisältöä ja sen kirjoittamista.

Tämän tekstin kirjoittamisen haaste on ollut, että siinä kyse on minusta itsestäni ja tietyistä ominaisuuksista, jotka itsessään tekevät aiheen käsittelyn yksilöinnin haasteelliseksi. Sillä juuri ne ominaisuudet, joiden kanssa elän, tekevät kokonaisuuden ymmärtämisen vaikeaksi minulle kostaa.

Olen ehkä saanut hieman etäisyyttä ja perspektiiviä tässä eletyn elämän ja ajettujen kilometrien muodossa, jolloin pystyy hahmottamaan tiettyjä teemoja ja pystyy laittamaan tiettyjä asioita oikeisiin lokeroihinsa. Elämä on tietyllä tavalla kuin palapeli: mitä enemmän niitä palasia alkaa olemaan kasattuna, alkaa kuva hahmottumaan ja vielä palojen kasassa olevat palaset on helpompi laittaa paikoilleen. Minulla on koko elämäni kulkenut mukana kaksi ominaisuutta, joista kumpikin on vaikuttanut siihen, miksi olen tullut ja minkälaisen matkan olen kulkenut tähän asti. Silti muistutan, että kumpikaan näistä elämäni matkakavereista ei ole sellainen, joka määrittää minut ihmisenä tai sellainen, joka avaa minut henkilönä ja ihmisenä täydellisesti. Sillä emme me ihmiset redusoidu yksittäisien ominaisuuksiemme tuotoksiksi, me olemme paljon, paljon monimutkaisempia.

Nuo kaksi kaveriani ovat ADHD sekä lapsuuden trauma. Minulla on aina ollut vaikeuksia pysähtyä, keskittyä, hallita impulsseja. Ja minulla on aina ollut vaikeuksia luottaa, olla oma itseni, olla piilottelematta itseäni. On tiettyjä asioita, joiden kautta on helppo ymmärtää, mihin ulkoisesti havaittavaan nuo kaksi matkakumppaniani ja nuo kaksi ominaisuutta, ovat vaikuttaneet. Sillä:

1. Minä häiriinnyn välillä todella helposti. Hälinä, ihmisten puhe, hallitsemattomat äänet hyvin helposti häiritsevät minua. Siihen on syynsä, miksi esimerkiksi työpaikalla avokonttorit ovat minulle helvetti. Siihen on myös syynsä, miksi olen pyrkinyt pahimpina hetkinä aina hakeutumaan paikkoihin, joissa saisi olla rauhassa, hiljaisuudessa. Olen jo vuodesta 2002 tehnyt duunia välillä kotona, välillä keskellä metsää, välillä kahvilassa, välillä, siellä avokonttorissa. Työnantaja ei ole aina ymmärtänyt tätä, vaikka kuinka selitin, ja muutamassa paikassa minulle tarjottiin korvatulppia. Noissa paikoissa en kauaa viihtynyt.

2. Minun on vaikeaa olla paikoillaan. Edelleen, vuonna 2022. Minä heilutan jalkojani nukkuessani, minä heilutan jalkojani bussipysäkillä, minä heilun, kun pidän webinaaria tai pidän esitystä. Armeijassa pahin paikka oli valatilaisuus: kun piti tunti seistä paikallaan. Se oli helvetillinen kokemus, kun pienikin liike olisi näkynyt, jalkani halusi vatkata, polveni halusi heilua, sormeni kaipasivat venyttelyä ja silmäni halusivat katsella. Oli hieman raskas kokemus.

3. Asioiden tekeminen loppuun asti tai asioiden aloittaminen. Kun ajatus harhailee, on kumpikin välillä haasteellista. Mutta olen oppinut hallitsemaan tätä. Kuulostaa ehkä absurdilta, mutta tähän asioiden tekemiseen on auttanut eniten se, että minä kirjoitan ja piirrän paljon asioita talteen. Minä suunnittelen, minä teen materiaalia pohditusta aiheesta ja tämä johtuu siitä, että tuolla tavalla toimien voin aina palata siihen, mistä puhuttiin ja mistä sovittiin. Jos en pohtisi etukäteen esimerkiksi eteen tulevan työn vaiheistusta ja sen tavoitteita, hortoilisin aina. Ja tämä ei tarkoita sitä, että seuraan jäykästi suunnitelmia, vaan sitä, että luon kuvan, luon tavoitteet ja luon alustavan matkan, jotta saan palautettua tarvittaessa mieleeni sen, mitä alussa ajattelin ja mihin ollaan menossa. Käytännössä mun ADHD pakottaa mut olemaan systemaattinen.

4. Kärsivällisyys. Kyllä: minä olen loppujen lopuksi erittäin kärsivällinen. Mutta olen samalla myös hyvin, hyvin spontaani ja minulla on edelleen vaikeaa sietää, jos jokin asia etene. Mutta olen oppinut, että spontaanius on hyve sen suhteen, että en siedä puolivillaisuutta ja se taas johtaa siihen, että minun on tärkeää määritellä kaiken tekemisen lähtötilanne hyvin ja saada tavoitteet selkeiksi, jotta se spontaaniuden turhautuminen ei vie fokusta siitä koko polusta, joka pitää kulkea tavoitteeseen pääsemiseksi. Veikkaan, että jokainen, joka on kanssani tehnyt duunia, tunnistaa juuri tämän kohdan minusta. Olen pahoillani. Mutta ollaanhan me aina saatu kuitenkin pidettyä fokus ja saatu hyviä juttuja aikaiseksi, vaikka välillä on räiskynyt (tai ehkä juuri siksi).

5. Rahankäyttö ei ole vahvuuteni. Tai siis: olen erinomaisen hyvä käyttämään kaikki rahat. Kaikki. Tämä on edelleen minulle haaste, sillä rahan käyttäminen ja ostaminen ovat olleet minulle aina yksi tapa saada harhaileva ja pomppiva mieli ja ajatus rauhoittumaan. Kun jokin stressaa, jokin ahdistaa, niin ostaminen on syömisen ohella elämän osa-alueet, jotka pystyy ottamaan itse kontrolliinsa. Ja juuri tuo kontrollin tunteen saavuttaminen on tärkeää, kun pää on härdellissä.

Harmi vain, että tuon kontrollin tunteen saavuttaminen käy välillä kalliiksi, eikä se edes ole aito kontrollia, vaan sijaistoimintoa ja tekemistä, jolla yritän kompensoida hallitsemattomuuden tunnettani. Minä maksan edelleen vanhoja pankkilainojani, noita pomppivan mielen aikaansaannoksiani. Ja tätä sijaistoiminnan nykytilaa voi tarkastella vaatekaapistani: 100 mustaa t-paitaa, kymmenet farkut, kymmenet hupparit, kymmenet ja taas kymmenet kengät ja juuri vein vanhoja vaatteita kahdeksan jätesäkillistä kierrätykseen (ja nuo vaatteet olivat kertyneet viimeisen kahden vuoden aikana).

Kyllä, minulla on vielä tekemistä tämän kanssa, mutta hiljalleen olen oppinut elämään impulssieni kanssa ja olen oppinut, mitkä asiat ja mitkä aiheet ja tilanteet altistavat sille. Ja onneksi minulla on vaimo, joka tuntee minut ja auttaa minua tässä. Kyl tää täst.

6. Viina. Viina ja päihteet ovat olleet minulle todellinen ongelma. Olen ollut hilkulla, että päätyisin katuojaan, sillan alle ja ihan aitoon rappioon. Pahinta olivat vuodet 1997-1999, jolloin olin kännissä joka viikko, useamman päivän. Pitääkseni päihdeongelman piilossa, olin luonut useamman kaveripiirin, jotka eivät toisistaan tienneet. Olin aina jossakin näistä kaveripiireistä ja kännissä kuin apina. Kukaan ei tiennyt, että juuri edellisenä päivänä olin ollut kännissä ja siksi kukaan ei epäillyt mitään. Nämä kaveripiirit olivat eri kaupungeissa, Turussa, Salossa, Tampereella ja Helsingissä.

Viinaan liittyy myös se, että juuri noina vuosina sain ADHD- diagnoosin sekä urheilun loppuessa polvivammaan, katosi urheilun myötä se sijaistoiminto, jolla olin ahdistukseni saanut aina purettua. Noina kahtena vuotena katosin ja loin suojapersoonan, jonka katveessa elin, sillä en halunnut kohdata traumojani, kykenemättömyyttäni luottamaan ihmisiin, kykenemättömyyttäni ihmissuhteisiin, sillä sitä se kiintymyssuhdetrauma tekee, kun olet koko lapsuutesi ollut huono, kelvoton, saanut risusta, sinua on hävetty ja sinut käsketty pois sylistä, kun olet siihen liian vanha viisivuotiaana. Minä häpesin diagnoosiani, minä en voinut puhua siitä kenellekään ja se, ettei minulla ollut ketään, kelle puhua, vain alleviivasi kelvottomuuttani ja tunnetta siitä, että ei kuulu mihinkään. Ja viina, mikä perisuomalainen lääkitys, sillä sitä se viina minulle oli: lääke ja apu siihen, että sain itseni piiloon, turtumaan, suojaan. En suosittele, sillä ei se viina lääkkeenä vaan toimi.

Päihdeongelmani alkoi korjaantumaan vuonna 2000. Silloin tajusin, että minulla on ihan aito ongelma, kun menin useasti töihin kännissä. Kun menee töihin suoraan jatkoilta torstaiaamuna, ja humalassa horjuu tehtaan koneiden ääressä, niin pitäisi olla aika hapokkaassa kunnossa, ettei tajuaisi tilanteen rumuutta ja ongelman syvyyttä. Tajusin, että jos jatkan tätä, päädyn ihan oikeasti sinne sillan alle. Alkoholiongelmasta pääsin hiljalleen eroon ja lopullisesti se alkoi tapahtumaan, kun muutin 2007 pois siitä ympäristöstä, joka osaltaan myös ruokki päihdeongelmaani (joskin ei se syyllinen ollut, sitä en kyllä väitä). Yli 10 vuotta olen ollut tämän päihdeongelmani suhteen kunnossa. Ja näin on hyvä.

7. Minä vihasin aiemmin lapsia. Oikeasti minä pelkäsin itseäni. Tänään, vuonna 2022, minun ei ole vaikeaa myöntää, että minusta lapset ovat yksi kauneimmista ja tärkeimmistä asioista elämässäni ja tässä maailmassa. Minun on myös pakko myöntää, että niinä hetkinä, kun minä tunnen oman poikani painavan poskensa poskeani vasten, minä muistan kaipuuni siihen, mitä minulla ei ollut: vanhempieni kosketus. Ja tämä on seurannut minua koko elämäni. Me ihmiset tarvitsemme ihon tunnetta ihollamme ja me tarvitsemme sitä läpi koko elämämme.

Jos se jää lapsena puuttumaan, jää ihmiselle ikuinen kaipuu kosketukseen ja oma isä ja äiti jäävät kaipuuksi iholle. Tuolloin jokin meistä on jäänyt vajaaksi, epätäydelliseksi, hieman vajaaksi kuin siksi oudoksi tunteeksi juuri ennen itkuun purskahtamista, itkuun, jota ei vain tule, vaikka pitäisi. Se jää rintaan, se pusertuu rintalastan taakse oudoksi paineeksi, jonka nielaisemalla kadotat. Eikä mikään muutu. Siksi minä menin aina piiloon, kun oli edes aavistus lapsesta. Siksi minä kerroin vihaavani, jotta kukaan ei huomaisi epävarmuuttani, joka oli melankoliaa tuosta läheisyyden kaipuusta, joka syntyi isän ja äidin ihon puutteesta omalla ihollani, kun olin lapsi. Minä muistan edelleen ne lukemattomat kerrat, kun toivoin isän tai äidin tulevan ja halaavan. Mutta he eivät ikinä tulleet. Eivät ikinä. He mieluummin löivät kuin halasivat.

Ja hyvät ihmiset: tässä on pelkistettynä se, mitä tarkoitetaan diagnoosilla ’kiintymyssuhdetrauma’. Tämä trauma elää minussa edelleen, mutta onneksi se haalenee, päivä päivältä.

8. Yksinäisyys. Minä olen ollut suurimman osan elämästäni yksin ja yksinäinen.

Minä tajusin edelleen minussa asuvan yksinäisyyteni dynamiikan vuonna 1993, kun minä kotiuduin armeijasta. Oli joulukuun alku ja minä seisoin Porin Prikaatin parkkipaikalla lumisateessa. Yksin. Ja se yksinäisyyden tunne oli valtaisan suuri, sillä tajusin sinä hetkenä, kun ympärilläni oli yli tuhat itseni kanssa samassa tilanteessa olevaa ihmistä, joiden kanssa olin juuri viettänyt vuoden hyvin tiiviisti yhdessä, että minä en tuntenut yhtäkään heistä. En yhtäkään. Nolla. En ollut vuoden aikana onnistunut tutustumaan yhteenkään ihmiseen ja se tieto iski kaljuun takaraivooni kuin ne räntäsateiset lumihiutaleet, joista taivas oli valkoinen ja jotka sulivat vedeksi poskillani, kyynelteni joukkoon.

Eikä tilannettani helpottanut lainkaan se, että minulla ei myöskään armeijan ulkopuolella ollut yhtäkään ystävää. Ei ollut ketään, kenelle soittaa ja pyytää juhlistamaan varusmiespalvelun loppumista. Minä menin vain kotiini vanhempieni luokse, asumaan huoneeseen, jossa olin jo viettänyt 20- vuotta veljeni kanssa, joka nyt oli armeijassa. Se yksinäisyyden tunne oli valtaisa niin monella tasolla, että en meinannut selvitä siitä. Tuo oli ensimmäinen kerta, kun ahdistu soli niin synkkää, että koin irrottautuneeni ruumiistani ja tuijotin katon rajasta ikkunasta ulos. Minä olin vieras itselleni, minä en tiennyt kuka olen ja erityisesti minkälainen maailma on ja miten se toimii.

Olin luonut itselleni lokerot, joista toiseen astuin silloin, kun olin ihmisten keskellä ja toisen, jossa elin kotona, hiljaa, piilossa, niellen kaikki omat ajatukset, sillä meillä kotona ei perinteisesti puhuttu mistään asioista. Olimme vain hiljaa, sillä hiljaisuus oli tae siitä, ettei yrittänyt mitään, sillä elämän piti kulkea hiljaa auringon noususta keskipäivään ja siitä hiljalleen hautaan ilman pettymyksiä, ilman pyrkimyksiä, sillä ihmisen ei pitänyt kuvitella itsestään yhtään mitään. Kun elää kuritetun ja nujerretun koiran elämää, ei sitä oikeasti edes elä.

Yksinäisyyden tunnetta minulla ei enää ole. Ei, vaikka olisin yksin. Minulla on perhe, minulla on ne muutamat ihmiset, jotka tuntevat minut ja minulla on ne ihmiset, joiden kanssa voi olla oma itsensä, joita voi halata ja joiden kanssa voi olla välillä vaikka ihan vain hiljaa ja joita voi kaivata, kun koronan aikana on pitänyt olla eristyksissä. Hiljalleen, pienin askelin, mä olen uskaltanut alkaa luottamaan.

Kahdeksan kohtaa, kahdeksan osiota kavereistani AHDH ja trauma. He kulkevat mukanani, edelleen. Ja he saavatkin kulkea mukanani, kaikilla meillä on ne kaverimme, jotka kulkevat mukanamme, halusimme tai emme.

Tarinan ytimestä löytyy tietty lohdun teema, sillä minä ymmärrän menneisyyteni ja siksi olen sinut sen kanssa. Menneisyyteni ei määritä minua, vaan minä teen sen itse. Minä omistan oman tarinani, eikä se minua. Minä tiedän, miksi minä olen ollut se, mikä minä olen ollut. Minä olin tietämätön, olin arka ja minä vain toistin vanhempieni pelkoja. He pelkäsivät vierasta ja uutta. He eivät tienneet, miten olla lastensa kanssa, joten he toistivat omien vanhempiensa virheet ja eristivät itsensä velvollisuuksien, työn eetoksen, kurin ja auktoriteetin taakse.

Tarinan toinen kantava teema on kertoa, että ADHD ei ole mikään supervoima. Minä pyydän, että sitä ei sellaiseksi määriteltäisi.

Sillä ADHD:n kutsuminen supervoimaksi on yhtä falskia kuin sanoa masentuneelle, että ’otat vaan itseäsi nyt niskasta kiinni, ajattele positiivisesti ja lähde vaikka kävelylle!’.

Ei, ADHD ei ole supervoima.

ADHD ei ole mikään ilon asia.

Ei se ADHD ole myöskään mikään surun asia.

Ei ADHD ole syy ripotella tuhkaa päällensä. ADHD on vain ominaisuus, jonka kanssa vain pitää elää ja se on kaveri, jonka kanssa vain pitää oppia elämään. Ja oppiihan sitä, kun muistaa olla sille avoin, muistaa jutella sen kanssa, muistaa huomioida sen.

ADHD, saati trauma, eivät myöskään ole mitään sellaista, joita pitää hävetä. Eivät nuo kumpikaan ole mitään likaisia salaisuuksia, joista ei puhuta edes kuiskien. Ei ADHD, ei trauma, ei ahdistus, määritä ihmistä, ei se avaa ihmisen luonnetta, eikä ADHD, eikä trauma tee ihmisestä moraalisesti arveluttavaa tai kyvytöntä rationaaliseen ajatteluun. Ne vain ovat. Me olemme kaikki erilaisia, joko ADHD:n tai traumojemme kanssa tai ilman, ja suuremmat erot meissä selittyvät perimällämme, kasvatuksella, ympäristöllä ja taipumuksillamme. Siksi on jokseenkin masentavaa, että vielä vuonna 2022 saa tällaisia halventavan läpitunkemia kommentteja, kun kertoo avoimesti omasta ADHD:sta ja omista lapsuuden traumoistaan:

Mekin olemme ihan vaan ihmisiä. Me, joilla on ADHD, me, joilla on trauma, me, joilla on mitä tahansa aivojemme asetuksissa hieman eri tavalla kuin juuri sinulla, tavallinen ihminen, jolla ei ole ADHD tai traumaa. Sinullakin on ominaisuutesi, joista jotkut ovat vahvuuksia, jotkut heikkouksia, jotkut vain ovat. Me ollaan aika samanlaisia sittenkin, me kaikki.

Ja näin on just hyvä.

Sillä elämäkin on.