Te voitte haukkua minua sentimentaaliseksi vanhaksi mieheksi. Te voitte kutsua minua hulluksi ja nauraa. Te voitte kutsua minua todellisuudesta vieraantuneeksi.
Te voitte sanoa minua maailmaa ymmärtämättömäksi moukaksi.
Te voitte haukkua minua ja nimitellä minua aivan, miten te haluatte. Minä en välitä.
Sillä tänään, 28.2.2022, minä olin iloinen, onnellinen, suorastaan liikuttunut, ja samalla surullinen Ukrainan vuoksi, kun näin oman kotini ikkunasta salkoon vedetyn Suomen lipun. Tänään on Kalevalan päivä, suomalaisen kulttuurin päivä.
Ja minä toivon, että minun poikanikin saavat vielä viettää näitä päiviä siten, että salossa liehuu tuo samainen lippu, jonka päävärit ovat sininen ja valkoinen. Elämme hulluja aikoja. Ja ehkä juuri siksi sentimentaalisuus ja empatia ovat ne, mitä tarvitaan. Minä pidän tästä meidän Suomestamme ja tuo lippu liehukoon nyt, huomenna, aina, ikuisesti. Ja minä pyydän ja minä toivon, että me emme jatkaisi sitä marisevaa keskustelua, joka Ukrainan sodan takia jo virisee maassamme. Marina on negatiivista ja itsensä ympärille kietoutunutta itsekkyyttä, jossa ensisijaiseksi kivuksi ja tuskaksi nostetaan, jos oma arki hieman kärsii. Kuulen marinaa Teboilin boikotoinnista, kun tavallinen ihminen kärsii siitä, kuulen marinaa Finnairin tuskasta, jos Venäjän yli ei saa lentää, kuulen marinaa bensiinin hinnan mahdollisesta noususta, kuulen marinaa siitä, miten aseita pitäisi heti lähettää ja kuulen marinaa siitä, miten taas johdetaan Suomea ihan väärin, väärällä tavalla ja miten ne ’tytöt eivät vaan osaa’.
Tämä marina on surullista. Emme me tarvitse tällaista marinaa. Mutta toisaalta: mitä voi odottaa kansanosalta, jolle maski naamalla on fasismia, rokote tyranniaa ja käsidesi kommunismia?
Tuo marina nauraa heille, jotka juuri nyt taistelevat hengestään. Tuo marina on irvokasta heitä kohtaan, jotka juuri nyt taistelevat omasta olemassaolostaan, omista arvoistaan, jotka ovat myös meidän arvojamme, sillä ne arvot ovat demokratian ja ihmisarvojen kunnioittamisen arvot. Tuo marina siitä, että ei pääsekään enää lyhintä reittiä Finnairin siivillä Thaimaahan, on julma epäkunnioituksen ele hetkenä, kun tavalliset ihmiset rakentavat itselleen kotiensa kellareihin bunkkereita lastensa kanssa.
Miettikää marinan sijaan niin, että sodan uhreja ovat niin yritykset, tavalliset ihmiset ja kaikki me, jotka tavalla tai toisella joutuvat ottamaan osumaa Putinin sotahulluudesta. Myös kaikki ne venäläiset, jotka eivät juuri nyt pääse muualle maailmaan tai ne venäläiset, jotka eivät pysty enää harjoittamaan ammattiaan muualla maailmassa tai ne venäläiset, joiden rahat loppuvat ruplan arvon romahduksen jälkeen, hekin ovat sodan uhreja. On vain irvokas vaade, että sodan uhreja ovat vain he, jotka ovat sodan keskellä ja että me kaikki muut olisimme oikeutettuja ulkoistamaan oman mielipahamme ja oman pienen kärsimyksemme itsemme ulkopuolelle – ja sitten lähinnä lähettämään tsemppiviestejä heille, jotka ovat siellä sodan ytimessä ilman mahdollisuutta paeta, perheineen, lapsineen. Jos me joudumme sodan takia maksamaan polttoaineesta hetken aiempaa enemmän, niin emme voi sen vuoksi kääntää selkäämme heille, jotka kuolevat ja sanoa, että kyse ei ole meidän sodastamme.
Tuo sota on meidänkin sotamme.
Ja mekin olemme jo sen uhreja, me kaikki olemme, vaikka se meidän uhriutemme on lähinnä epämukavuutta ja pahaa mieltä, ei kuolemaa, ei ruumiita, ei jatkuvaa pommitusta, ei bunkkerin rakentamista omaan kellariin, ei rynnäkkökiväärin käytön opettelua samalla, kun lapset katsovat piirrettyjä.
Se, että meidän uhripositiomme on lähinnä epämukavaa tunnetta ja korkeaa bensan hintaa, ei ole peruste kääntää selkää heille, jotka elävät ruumiiden keskellä, vaan pikemmin muistuttaa meitä siitä, että se on meidän velvollisuutemme auttaa. Meidän jokaisen uhriudella on merkitystä. Jokainen uhri merkitsee. Ja me emme saa sotaa pyyhittyä mielestämme sillä, että kieltäydymme hyväksymästä, että sodan uhreja olemme me kaikki, jotka emme ole samalla puolella suuren nationalistisen ratkaisun kanssa:
Järisyttävän sekopäistä. Mutta sekopäitä nuo nationalisminsa humalluttamat diktaattorit tuppaavat olemaan. Siihen on syynsä, miksi meidän kannattaa pohtia hieman tarkemmin, kuinka paljon me aiomme vain marista ja valittaa siitä, että on paha mieli. Sillä jos me emme auta, miksi kukaan auttaisi meitä, jos meille tulee diktaattori kylään?
"Naamarit on riisuttu ja jäljellä on vain sodan kylmät kasvot”, sanoi Sauli Niinistö. Ja Ukrainan presidentti vastasi, että: ”Kun hyökkäätte, näette kasvomme, ette selkiämme.”
Jos me marisemme sodan takia mahdollisesti nousevasta polttoaineen hinnasta, liian kalliista lentolipuista Thaimaan lämpöön tai kalliimmasta elintarvikkeesta, me vain näytämme selkämme. Ja jos me näytämme selkämme, me emme näytä selkäämme vain ukrainalaisille, vaan me näytämme selkäämme koko elämäntavallemme, vapaudelle, arvoillemme, välittämiselle.
Ja minä en aio näyttää selkääni. Olen jo sen verran vanha mies, että en häpeä näyttää kasvojani.
Lopetetaan marina. Nyt. Lopetetaan kyyninen opportunismi. Nyt.
Tämä sota on meidänkin sotamme. Ja me selviämme kyllä. Yhdessä.
.
.
.
PS. Auttakaa. Ja boikotoikaa kaikkea, mikä voi vaikuttaa edes hitusen rahavirtoihin Venäjälle.
ความคิดเห็น